Lappeenranta-saliin oli saapunut ilahduttavan paljon yleisöä Saimaa Sinfonietan konserttiin. Vierailevana kapellimestarina orkesteria johti Santtu-Matias Rouvali ja Sergei Prokofjevin toisen viulukonserton solistina oli Anna-Liisa Bezrodny. Illan muu ohjelmisto koostui kolmesta Hugo Alfvénin Kustaa II Aadolf sarjan osasta ja Beethovenin viidennestä c-molli sinfoniasta.
Konsertti alkoi Hugo Alfvénin musiikilla. Täytyy myöntää että ruotsalainen musiikkin on minulle varsin tuntematonta. Alfvénin Kustaa II Aadolf sarja on tilattu näyttämömusiikiksi Kustaa II Aadolfin kuoleman 300-vuotispäivän muistoksi tehtyyn näytelmään 1932. Alfvén ei innostunut itse näytelmästä, vaan haki inspiraationsa Grimbergin historiakirjoista. Kaikkiaan sarjassa on kahdeksan osaa ja niistä seitsemäs, Elegia, lienee Alfvénin eniten soitettuja teoksia. Tänään ennen Elegiaa kuultiin sarjasta myös osat Sarabande ja Menuetti. Ensimmäinen Sarabande meni hieman ihmetellessä on mikä oikeastaan on sarabanden tempo. Kyseessä pitäisi olla tanssi, mutta varsin hidas oli tämän iltainen versio. Menuetti piristi tunnelmaa jo huomattavasti ja Elegiaan mennessä olikin kaikki sitten jo loksahtanut kohdalleen. Rouvali loihti orkesterista herkän kauniit sävyt. Kaunista yömusiikkia ennen kuninkaan kuolemaa.
Prokofjev kirjoitti toista viulukonserttoaan ympäri eurooppaa. Se jäi hänen viimeiseksi sävellyksekseen ulkomailla ennen palaamista Neuvostoliittoon. Ensiesitys oli Madridissa vuonna 1935. Jotain ajan hengestä ja konserton saamasta huomiosta Espanjassa kertoo se, että espanjalaiset lähettivät myöhemmin muusikkodelegaation kiittämään säveltäjää! Konsertto ei välttämättä lukeudu omiin suursuosikkeihini, vaikka se sisältääkin paljon mielenkiintoista materiaalia. Omaan korvaani ensimmäinen osa on hieman hajanainen ja kolmannen osan kastanjetit eivät ihan riitä Espanja-hengen nostatukseen. Illan solisti Anna-Liisa Bezrodny on tuttu Lappeenrannastakin parin vuoden takaa Shostakovichin viulukonsertosta. Komeasti hänen viulunsa soi Prokofjevinkin ohjeiden mukaan ja yhteistyö Rouvalin kanssa tuntui toimivan hyvin.
Illan pääteos, Beethovenin viides, on yksi länsimaisen taidemusiikin peruskivistä. Todennäköisesti jokainen länsimaissa kasvanut, edes hieman sivistyksen pariin joutunut henkilö tunnistaa kohtalonsinfonian alkutahdit. Beethovenin yhdeksän sinfonian joukossa se on puolivälin paikkeilla omalla mielenkiintoisuuslistallani. Illan esityksestä ei paljon pahaa sanottavaa ole. Ehkä hitaassa osassa olisi herkkyyttä voinut olla vielä enemmän. Bassoja Rouvali kaivoi hienosti esiin, mikä Beethovenissa onkin tärkeää. Rouvalin kannustavaa otetta orkesteriin oli ilo seurata.
Olipahan hieno konsertti taas. Rouvali ja Bezrodny ovat tervetulleita vieraita Kaakkois-Suomeen. Sen verran eläväinen kaveri nuori maestro kyllä on, että kapellimestarikorokkeen nuottitelineeseen on syytä hankkia korotettu etureuna. Ei tarvitse vahtia niin usein ettei partituuri tipahda telineeltä.
torstai 16. helmikuuta 2012
sunnuntai 5. helmikuuta 2012
Konsertti: Konserttihovi 2012-02-05
Kun lähdimme konsertin jälkeen kotia kohti näytti auton lämpömittari -31 astetta. Onneksi paukkupakkasesta ei ollut haittaa Konserttihovin sisällä. Siellä mieltä lämmittivät kaksi romantiikan ajan pianotriomonumenttia, Brahmsin ensimmäinen H-duuri trio ja Tsaikovskin a-molli trio. Vuotuisella trio-kiertueellaan lavalla musisoivat Risto Lauriala, Tero Latvala ja Marko Ylönen.
Brahms kirjoitti ensimmäisen version H-duuri triostaan vuonna 1854. Kun Fritz Simrock osti oikeuksia Brahmsin teoksiin 30 vuotta myöhemmin, hän tarjosi säveltäjälle mahdollisuutta muokata haluamiaan teoksia. Ainoa mihin Brahms loppujen lopuksi halusi puuttua, oli ensimmäinen pianotrio. Brahms teki sen verran suuria muutoksia sävellykseen, että hän itse ehdotti kustantajalle että molemmat versiot ensimmäisestä pianotriosta pysyisivät saatavilla. Ajan myötä uudempi versio on osoittautunut suositummaksi ja enemmän esitetyksi. Siitä saimme nauttia tänään Konserttihovinkin lavalla.
Lauriala/Latvala/Ylönen trio on ilahduttanut jo useamman vuoden ajan kuuntelijoita vuosittaisella kiertueellaan, joka onneksemme on ulottunut myös Konserttihoviin. Brahmsin trion alussa ihmettelin onko salin sointi hieman kireämpi kovan pakkasen vuoksi. Kelpo esitys Brahmsin triosta kuultiin, mutta Brahmsin kamarimusiikki kaipaa mielestäni vielä enemmän heittäytymistä ja riskinottoa kun mitään tänään lavalla kuultiin.
Tsaikovski kirjoitti vain yhden pianotrion joka valmistui vuonna 1882, vain muutama vuosi Brahmsin muokatun 1. trion jälkeen. Teos on kirjoitettu Roomassa ja se on omistettu Tsaikovskin ystävän, Nikolai Rubinsteinin, muistolle. Kirjeissään Tsaikovski valitteli että ei osannut kirjoittaa pianon, viulun ja sellon yhdistelmälle ja kieltäytyi häneltä tilatusta triosta. Hänen mielestään soittimien sävyt eivät sopineet yhteen. Onneksi hän suunnilleen vuotta myöhemmin päätti kokeilla tätäkin yhdistelmää oma-aloitteisesti ja saamme nauttia upeasta triosta.
Jos Brahmsin trio jätti minut hieman viileäksi tänään, niin Tsaikovski kompensoi tilanteen täysin. Vaikka tempo tuntui alussa ripauksen liian nopealta, niin musiikki imi mukaansa. Toisen osan variaatiot puhkeavat kukkaan kun päästään fuugaan ja sen jälkeen meno vain syvenee. Todella hieno esitys Lauriala/Latvala/Ylönen triolta.
Brahms kirjoitti ensimmäisen version H-duuri triostaan vuonna 1854. Kun Fritz Simrock osti oikeuksia Brahmsin teoksiin 30 vuotta myöhemmin, hän tarjosi säveltäjälle mahdollisuutta muokata haluamiaan teoksia. Ainoa mihin Brahms loppujen lopuksi halusi puuttua, oli ensimmäinen pianotrio. Brahms teki sen verran suuria muutoksia sävellykseen, että hän itse ehdotti kustantajalle että molemmat versiot ensimmäisestä pianotriosta pysyisivät saatavilla. Ajan myötä uudempi versio on osoittautunut suositummaksi ja enemmän esitetyksi. Siitä saimme nauttia tänään Konserttihovinkin lavalla.
Lauriala/Latvala/Ylönen trio on ilahduttanut jo useamman vuoden ajan kuuntelijoita vuosittaisella kiertueellaan, joka onneksemme on ulottunut myös Konserttihoviin. Brahmsin trion alussa ihmettelin onko salin sointi hieman kireämpi kovan pakkasen vuoksi. Kelpo esitys Brahmsin triosta kuultiin, mutta Brahmsin kamarimusiikki kaipaa mielestäni vielä enemmän heittäytymistä ja riskinottoa kun mitään tänään lavalla kuultiin.
Tsaikovski kirjoitti vain yhden pianotrion joka valmistui vuonna 1882, vain muutama vuosi Brahmsin muokatun 1. trion jälkeen. Teos on kirjoitettu Roomassa ja se on omistettu Tsaikovskin ystävän, Nikolai Rubinsteinin, muistolle. Kirjeissään Tsaikovski valitteli että ei osannut kirjoittaa pianon, viulun ja sellon yhdistelmälle ja kieltäytyi häneltä tilatusta triosta. Hänen mielestään soittimien sävyt eivät sopineet yhteen. Onneksi hän suunnilleen vuotta myöhemmin päätti kokeilla tätäkin yhdistelmää oma-aloitteisesti ja saamme nauttia upeasta triosta.
Jos Brahmsin trio jätti minut hieman viileäksi tänään, niin Tsaikovski kompensoi tilanteen täysin. Vaikka tempo tuntui alussa ripauksen liian nopealta, niin musiikki imi mukaansa. Toisen osan variaatiot puhkeavat kukkaan kun päästään fuugaan ja sen jälkeen meno vain syvenee. Todella hieno esitys Lauriala/Latvala/Ylönen triolta.
lauantai 4. helmikuuta 2012
Konsertti: Musiikkitalo 2012-02-03
Kun Helsingin meri-ilmasto tarjoili ulkona karkeaa koleutta, Musiikkitalossa nautittiin Radion sinfoniaorkesterin perjantaisarjan konsertista. Ohjelmassa oli tällä kertaa Sofia Gubaidulinan viulukonsertto Offertorium ja Lorin Maazelin sovitus Wagnerin Ring musiikista; Ring ohne Worte. Solistina viulukonsertossa soitti Vadim Gluzman ja orkesteria ohjasi Hannu Lintu.
Eiköhän ole soveliasta aloittaa taas muutamalla sanalla Musiikkitalosta. Tunti ennen konserttia oli pääsalissa pieni tilaisuus, missä Gluzman kertoili Stradivariuksensa historiasta. Puhetilaisuuksia ei salissa ainakaan kannata pitää; pitkä kaiku sotkee puheen täysin. Sekä puhe- että musiikkikäyttöön suunnitelluissa saleissa on muunneltavia rakenteita joilla kaikua saa vähennettyä. Käsittääkseni Musiikkitalossa tuollaisia ei ole, eikä tietysti tarvetta olekaan jos puhetta ei tarvita.
Konsertin aikana istuin tällä kertaa sivupermannolla. Jälleen pääni takana oli seinä, joten täysin musiikin sisään en päässyt tälläkään kertaa. Istuimeni oli orkesteriin nähden 90 asteen kulmassa etupermannon ensimmäisen rivin kohdalla. Eli orkesteri oli kokonaan vasemmalla puolellani. Jos istuin suoraan eteenpäin, oli akustiikka yllättävän hyvä, vaikka kaikki suorat äänet tulivat vain vasemmalta. Mutta toki päätä haluaa kääntää kohti äänilähdettä ja lopputuloksena on tietysti kipeä niska sivulle tuijottamisesta. Paikalla on väliä! Seuraava vierailuni Musiikkitalossa on näillä näkymin maaliskuussa Viktoria Mullovan konsertissa. Silloin paikka on permannon eturivillä, luulisin ainakin pääseväni musiikin keskelle.
Gubaidulina kirjoitti Offertorium viulukonserton Gidon Kremerille kolmisenkymmentä vuotta sitten. Kremerin soittotyyli, Webern ja Bach inspiroivat Gubaidulinaa viulukonserttoa säveltäessä. Mielenkiintoisen teoksen hän saikin aikaan. Vaikka lavalla on kookas orkesteri, Gubaidulina käyttää sitä välillä kamarimusiikillisena pienkokoonpanona. Yksittäisiä soittimia kuullaan paljon. Loppupuolen harmoninen harras hymni, jota muuten pianon harva kevyen disharmoninen kuvio rikkoo hienosti, stabiloi edeltävän raikkaan sävelmaiseman. Illan solisti Vadim Gluzman oli itse varmuus. Hänen uljassävyinen Stradivariuksensa soi komeasti.
Väliajan jälkeen saatiin nauttia Wagner-potpurista. Lorin Maazel sovitti vuonna 1987 Wagnerin Nibelungin sormuksen 15 tunnin musiikista hieman yli tunnin mittaisen sinfonisen runon, joka noudattaa kronologisesti oopperoiden musiikkia. Maazel ei säveltänyt mitään lisää, vaan käytti ainoastaan Wagnerin omaa materiaalia. Hämmästyttävän koherentin kokonaisuuden hän on saanut kasattua. Jos oopperat eivät ole kuuntelijalle ennakkoon tuttuja, voi toki pohtia muodostuuko näin järkevä sävellys. Tietysti Wagnerin musiikissa motiivit ja teemat elävät musiikin kudoksissa ja tarjoavat täten valmiin yhtenäisen alustan. Mutta oopperatetralogiassa teksti, draama ja musiikki luovat keskeisen jännitteen ja rungon, josta musiikkipätkien irroittaminen ja yhteenliittäminen on jossain mielessä arveluttavaa.
Ennen väliajan loppumista orkesterin soittajia oli lavalla lämmittelemässä, soittaen tuttuja teemoja Ringistä. Jotakuinkin tuollaiselta minun päässäni kuulostaa Ring-viikon loppupuolella. Maazelin Ring-sovitus on kronologinen laajennettu versio tuosta. Eihän siitä voi olla pitämättä. Wagnerin hienoa orkesterin käyttöä voi ihailla vapautuneesti, mikään lavalla ei vie huomiota siitä. Radion sinfoniaorkesterin komea sointi lupaa paljon elokuun Tristan esitykseen. Hannu Lintu olisi kenties voinut vielä enemmän paljastaa draamaa musiikista, mutta komea esitys. Ainoa mikä hämmensi oli Nibelheimin takomisäänet. Kyllähän niihin on rytmi kirjoitettu, nyt tuntui että pienet alasimet olivat satunnaisrytmillä.
Eiköhän ole soveliasta aloittaa taas muutamalla sanalla Musiikkitalosta. Tunti ennen konserttia oli pääsalissa pieni tilaisuus, missä Gluzman kertoili Stradivariuksensa historiasta. Puhetilaisuuksia ei salissa ainakaan kannata pitää; pitkä kaiku sotkee puheen täysin. Sekä puhe- että musiikkikäyttöön suunnitelluissa saleissa on muunneltavia rakenteita joilla kaikua saa vähennettyä. Käsittääkseni Musiikkitalossa tuollaisia ei ole, eikä tietysti tarvetta olekaan jos puhetta ei tarvita.
Konsertin aikana istuin tällä kertaa sivupermannolla. Jälleen pääni takana oli seinä, joten täysin musiikin sisään en päässyt tälläkään kertaa. Istuimeni oli orkesteriin nähden 90 asteen kulmassa etupermannon ensimmäisen rivin kohdalla. Eli orkesteri oli kokonaan vasemmalla puolellani. Jos istuin suoraan eteenpäin, oli akustiikka yllättävän hyvä, vaikka kaikki suorat äänet tulivat vain vasemmalta. Mutta toki päätä haluaa kääntää kohti äänilähdettä ja lopputuloksena on tietysti kipeä niska sivulle tuijottamisesta. Paikalla on väliä! Seuraava vierailuni Musiikkitalossa on näillä näkymin maaliskuussa Viktoria Mullovan konsertissa. Silloin paikka on permannon eturivillä, luulisin ainakin pääseväni musiikin keskelle.
Gubaidulina kirjoitti Offertorium viulukonserton Gidon Kremerille kolmisenkymmentä vuotta sitten. Kremerin soittotyyli, Webern ja Bach inspiroivat Gubaidulinaa viulukonserttoa säveltäessä. Mielenkiintoisen teoksen hän saikin aikaan. Vaikka lavalla on kookas orkesteri, Gubaidulina käyttää sitä välillä kamarimusiikillisena pienkokoonpanona. Yksittäisiä soittimia kuullaan paljon. Loppupuolen harmoninen harras hymni, jota muuten pianon harva kevyen disharmoninen kuvio rikkoo hienosti, stabiloi edeltävän raikkaan sävelmaiseman. Illan solisti Vadim Gluzman oli itse varmuus. Hänen uljassävyinen Stradivariuksensa soi komeasti.
Väliajan jälkeen saatiin nauttia Wagner-potpurista. Lorin Maazel sovitti vuonna 1987 Wagnerin Nibelungin sormuksen 15 tunnin musiikista hieman yli tunnin mittaisen sinfonisen runon, joka noudattaa kronologisesti oopperoiden musiikkia. Maazel ei säveltänyt mitään lisää, vaan käytti ainoastaan Wagnerin omaa materiaalia. Hämmästyttävän koherentin kokonaisuuden hän on saanut kasattua. Jos oopperat eivät ole kuuntelijalle ennakkoon tuttuja, voi toki pohtia muodostuuko näin järkevä sävellys. Tietysti Wagnerin musiikissa motiivit ja teemat elävät musiikin kudoksissa ja tarjoavat täten valmiin yhtenäisen alustan. Mutta oopperatetralogiassa teksti, draama ja musiikki luovat keskeisen jännitteen ja rungon, josta musiikkipätkien irroittaminen ja yhteenliittäminen on jossain mielessä arveluttavaa.
Ennen väliajan loppumista orkesterin soittajia oli lavalla lämmittelemässä, soittaen tuttuja teemoja Ringistä. Jotakuinkin tuollaiselta minun päässäni kuulostaa Ring-viikon loppupuolella. Maazelin Ring-sovitus on kronologinen laajennettu versio tuosta. Eihän siitä voi olla pitämättä. Wagnerin hienoa orkesterin käyttöä voi ihailla vapautuneesti, mikään lavalla ei vie huomiota siitä. Radion sinfoniaorkesterin komea sointi lupaa paljon elokuun Tristan esitykseen. Hannu Lintu olisi kenties voinut vielä enemmän paljastaa draamaa musiikista, mutta komea esitys. Ainoa mikä hämmensi oli Nibelheimin takomisäänet. Kyllähän niihin on rytmi kirjoitettu, nyt tuntui että pienet alasimet olivat satunnaisrytmillä.
torstai 26. tammikuuta 2012
Konsertti: Lappeenranta-sali 2012-01-26
Saimaa Sinfonietan illan ohjelmistossa oli kolme teosta jotka ovat valmistuneet suunnilleen sadan vuoden välein. Aloitusnumerona Schubertin 3. sinfonia 1800-luvun alkupuolelta, sitten Schoenbergin 2. kamarisinfonia 1900-luvun alkupuolelta ja lopuksi uunituore Kalevi Ahon käyrätorvikonsertto. Kapellimestarina oli tuttuun tapaan Tibor Bogányi ja käyrätorvikonserton solistina Annu Salminen.
En tiedä oliko matkalla hienosti loistaneilla nousevalla kuulla ja Venuksella osuutta asiaan, mutta illan konsertti kuulosti korviini komealta alusta lähtien. Orkesteri taisi olla hieman leveämmässä istumajärjestyksessä, mikä tuntui levittävän sointia mukavasti. Schubertin 3. sinfonia soi komeasti ja henkäili ainakin minun korviini aika Beethoveniaalisia sävyjä. Schubert oli tuota säveltäessään 18-vuotias veijari. Ei hullumpi sävellys teini-ikäiseltä...
Schoenbergiin minulla on uteliaan innokas asenne. Hänen musiikkinsa saa ajatukset liikkeelle. Tämä tuntuu pätevän sekä tonaaliseen, että atonaaliseen Schoenbergiin. Tämän iltainen 2. kamarisinfonia on tuota tonaalipuolen tuotantoa, mielenkiintoisesti sävelletty atonaalikauden molemmin puolin. Vertailua Schubertin kanssa oli mielenkiintoista tehdä; kuinka keveästi Schoenberg oikeastaan orkesteria käyttääkään. Musiikin kaari liikkuu ympäriinsä, eikä kaikkien tarvitse olla koko ajan äänessä. Tällaiset sävellykset vaativat orkesterilta paljon. Puhtaus ja tarkkuus on oltava kohdallaan jotta homma toimii. Saimaa Sinfonietta suoriutui haasteesta hienosti, vaikka parantamisen varaa tietysti aina on. Alussa taisi olla ehkä pienoista varovaisuutta, mutta kaiken kaikkiaan musiikki aukeni komeasti.
Illan päätti Ahon käyrätorvikonserton kantaesitys. Aho itse ehdotti muutama vuosi sitten, että hän voisi säveltää Annu Salmiselle ja Lappeenranan kaupuginorkesterille käyrätorvikonserton. Veikkaanpa ettei tilauksen tekemistä tarvinnut kauhean paljon miettiä. Kun ennen konserttia luin käsiohjelmasta, että solisti soittaa konserton aikana useammassa paikassa, heräsi mieleen pienoinen epäilys turhasta tehokeinosta. Onneksi olin väärässä. Vastaavia efektejä on käytetty viime aikoina muuallakin, vaikkapa Kaija Saariahon klarinettikonsertossa. Sitä en valitettavasti elävänä ole päässyt kokemaan, mutta ainakin tässä käyrätorvikonsertossa solistin paikan vaihtaminen sopii konserton luonteeseen hyvin. Orkesterin istumajärjestys oli poikkeava konserton aikana, uskoisin tämänkin liittyvän samaan efektiin. Käyrätorvikonserton musiikki kolahtikin sitten minuun täysillä. Luonnonmystiikkaa, shamaanisävyjä, mikrointervalleja, käyrätorvien keskustelua; tekisi mieli kuulla se heti uudelleen.
Ainoa mikä illassa kaivelemaan mieltä oli vähäinen yleisömäärä. Sääli...
En tiedä oliko matkalla hienosti loistaneilla nousevalla kuulla ja Venuksella osuutta asiaan, mutta illan konsertti kuulosti korviini komealta alusta lähtien. Orkesteri taisi olla hieman leveämmässä istumajärjestyksessä, mikä tuntui levittävän sointia mukavasti. Schubertin 3. sinfonia soi komeasti ja henkäili ainakin minun korviini aika Beethoveniaalisia sävyjä. Schubert oli tuota säveltäessään 18-vuotias veijari. Ei hullumpi sävellys teini-ikäiseltä...
Schoenbergiin minulla on uteliaan innokas asenne. Hänen musiikkinsa saa ajatukset liikkeelle. Tämä tuntuu pätevän sekä tonaaliseen, että atonaaliseen Schoenbergiin. Tämän iltainen 2. kamarisinfonia on tuota tonaalipuolen tuotantoa, mielenkiintoisesti sävelletty atonaalikauden molemmin puolin. Vertailua Schubertin kanssa oli mielenkiintoista tehdä; kuinka keveästi Schoenberg oikeastaan orkesteria käyttääkään. Musiikin kaari liikkuu ympäriinsä, eikä kaikkien tarvitse olla koko ajan äänessä. Tällaiset sävellykset vaativat orkesterilta paljon. Puhtaus ja tarkkuus on oltava kohdallaan jotta homma toimii. Saimaa Sinfonietta suoriutui haasteesta hienosti, vaikka parantamisen varaa tietysti aina on. Alussa taisi olla ehkä pienoista varovaisuutta, mutta kaiken kaikkiaan musiikki aukeni komeasti.
Illan päätti Ahon käyrätorvikonserton kantaesitys. Aho itse ehdotti muutama vuosi sitten, että hän voisi säveltää Annu Salmiselle ja Lappeenranan kaupuginorkesterille käyrätorvikonserton. Veikkaanpa ettei tilauksen tekemistä tarvinnut kauhean paljon miettiä. Kun ennen konserttia luin käsiohjelmasta, että solisti soittaa konserton aikana useammassa paikassa, heräsi mieleen pienoinen epäilys turhasta tehokeinosta. Onneksi olin väärässä. Vastaavia efektejä on käytetty viime aikoina muuallakin, vaikkapa Kaija Saariahon klarinettikonsertossa. Sitä en valitettavasti elävänä ole päässyt kokemaan, mutta ainakin tässä käyrätorvikonsertossa solistin paikan vaihtaminen sopii konserton luonteeseen hyvin. Orkesterin istumajärjestys oli poikkeava konserton aikana, uskoisin tämänkin liittyvän samaan efektiin. Käyrätorvikonserton musiikki kolahtikin sitten minuun täysillä. Luonnonmystiikkaa, shamaanisävyjä, mikrointervalleja, käyrätorvien keskustelua; tekisi mieli kuulla se heti uudelleen.
Ainoa mikä illassa kaivelemaan mieltä oli vähäinen yleisömäärä. Sääli...
lauantai 21. tammikuuta 2012
Ooppera: Julius Caesar - Kansallisooppera 2012-01-20
Kansallisooppera päätti pitkän kuivan kautensa barokkioopperan suhteen eilen. Händelin Julius Caesar sai ensi-iltansa Howard Armanin johdolla ja Ville Saukkosen ohjauksella. Valaistuksesta vastasi Patrick Woodroffe ja puvuista ja tarpeistosta Kalle Kuusela.
Odotin Ville Saukkosen ohjaukselta enemmän. En pitänyt hänen Gianni Schicchi ohjauksestaan viime keväältä ja toivoin että kun tällä kertaa ooppera ei ole pelkkä komedia, hän esittäisi jotain muuta kuin jatkuvaa koheltamista. Jossain määrin Saukkonen lunasti odotukset, mutta valitettavasti koheltamisen henki tahtoo purskahdella myös draaman puolella. Saukkosella on paljon hyviä ideoita ja hänelle voisi olla hyötyä avustajasta, joka huomauttaisi että ideointivaiheen kertakäyttövitsit eivät kenties toimi kuitenkaan lavalla yhtä hyvin ja olisi mukana huolehtimassa tarinan kasassa pysymisestä.
Minulle tuli Saukkosen Julius Caesarista mieleen kokoelma musiikkivideoita jotka ovat höllästi yhteydessä toisiinsa. Musiikkivideot sisältävät kantaaottavia ajatuksia jotka olivat liian valmiiksipureskeltuja. Lasten valtapeliä, seksillä saa, syyllisyys painaa, nöyryytys murskaa... Jokainen oopperan henkilöhahmo viedään niin pitkälle karikatyyriksi, ettei samaistumista enää tapahdu. Lähimpänä normaaleja ovat Cornelia ja Sextus, jotka molemmat tappavat lopussa itsensä. En tiedä onko tämä sitten se tarina mitä Saukkonen tahtoo kertoa. Voi olla... Jos Saukkonen onnistuu jossain vaiheessa hieman hillitsemään itseään, niin lopputulos on varmasti parempi.
Lavalla ei varsinaista lavastusta nähdä ollenkaan. Valot ovat hienosti pääroolissa määrittäen tilaa. Lavan monitasoisuutta käytetään hyväksi kohtausten lomittamisessa ja tilan luomisessa. Illan näyttävimmät aariat ovat toisessa näytöksessä Caesarin ja Kleopatran toimesta, kun lavalla ei tapahdu mitään uljaan valoshown lisäksi.
Musiikista vastasi Helsingin Barokkiorkesteri yhteistyössä Kansallisoopperan orkesterin kanssa. Howard Arman johti hienosti rouhean kuuloista orkesteria. Puhaltajilla oli muutamaan otteeseen ongelmia torviensa kanssa, mutta ei se paljon haitannut hyvää menoa.
Kansallisoopperan Julius Caesarin laulajat onnistuivat hienosti. Nimiroolin lauloi kontratenori Franco Fagioli, jonka ääneen sytyin hitaasti. Illan toinen kontratenori, Tolomeon roolin laulanut Alon Harari, omasi perussävyltään miellyttävämmän äänen. Hienot roolit molemmilta, Fagiolin kasvonilmeet tosin taitavat mennä vähän maneerin puolelle. Cornelia-Sextus äiti-poika -parin lauloivat Katarina Leoson ja Melis Jaatinen. Parasta Jaatista mitä olen nähnyt, hyvä! Akillaksen roolin lauloi Jussi Merikanto komeasti. Alunperin Nirenus on ollut myös kastraattirooli, mutta valitettavasti sen laulaa tässä tuotannossa baritoni joka ei oikein tunnu oikealta. Silti hyvä ilta jakkupukuiselta Arto Hosiolta. Ilmeisesti suosikkiroolini Julius Caeserissa on Kleopatra, sillä eilenkin mielestäni potin korjasi roolin laulanut Claire Meghnagi. Hienoa!
Vaikken itse kauhean ihastunut Saukkosen ohjaukseen ollutkaan, se on minun heikkouteni. Kansallisoopperan Julius Caesar on näkemisen arvoinen.
Odotin Ville Saukkosen ohjaukselta enemmän. En pitänyt hänen Gianni Schicchi ohjauksestaan viime keväältä ja toivoin että kun tällä kertaa ooppera ei ole pelkkä komedia, hän esittäisi jotain muuta kuin jatkuvaa koheltamista. Jossain määrin Saukkonen lunasti odotukset, mutta valitettavasti koheltamisen henki tahtoo purskahdella myös draaman puolella. Saukkosella on paljon hyviä ideoita ja hänelle voisi olla hyötyä avustajasta, joka huomauttaisi että ideointivaiheen kertakäyttövitsit eivät kenties toimi kuitenkaan lavalla yhtä hyvin ja olisi mukana huolehtimassa tarinan kasassa pysymisestä.
Minulle tuli Saukkosen Julius Caesarista mieleen kokoelma musiikkivideoita jotka ovat höllästi yhteydessä toisiinsa. Musiikkivideot sisältävät kantaaottavia ajatuksia jotka olivat liian valmiiksipureskeltuja. Lasten valtapeliä, seksillä saa, syyllisyys painaa, nöyryytys murskaa... Jokainen oopperan henkilöhahmo viedään niin pitkälle karikatyyriksi, ettei samaistumista enää tapahdu. Lähimpänä normaaleja ovat Cornelia ja Sextus, jotka molemmat tappavat lopussa itsensä. En tiedä onko tämä sitten se tarina mitä Saukkonen tahtoo kertoa. Voi olla... Jos Saukkonen onnistuu jossain vaiheessa hieman hillitsemään itseään, niin lopputulos on varmasti parempi.
Lavalla ei varsinaista lavastusta nähdä ollenkaan. Valot ovat hienosti pääroolissa määrittäen tilaa. Lavan monitasoisuutta käytetään hyväksi kohtausten lomittamisessa ja tilan luomisessa. Illan näyttävimmät aariat ovat toisessa näytöksessä Caesarin ja Kleopatran toimesta, kun lavalla ei tapahdu mitään uljaan valoshown lisäksi.
Musiikista vastasi Helsingin Barokkiorkesteri yhteistyössä Kansallisoopperan orkesterin kanssa. Howard Arman johti hienosti rouhean kuuloista orkesteria. Puhaltajilla oli muutamaan otteeseen ongelmia torviensa kanssa, mutta ei se paljon haitannut hyvää menoa.
Kansallisoopperan Julius Caesarin laulajat onnistuivat hienosti. Nimiroolin lauloi kontratenori Franco Fagioli, jonka ääneen sytyin hitaasti. Illan toinen kontratenori, Tolomeon roolin laulanut Alon Harari, omasi perussävyltään miellyttävämmän äänen. Hienot roolit molemmilta, Fagiolin kasvonilmeet tosin taitavat mennä vähän maneerin puolelle. Cornelia-Sextus äiti-poika -parin lauloivat Katarina Leoson ja Melis Jaatinen. Parasta Jaatista mitä olen nähnyt, hyvä! Akillaksen roolin lauloi Jussi Merikanto komeasti. Alunperin Nirenus on ollut myös kastraattirooli, mutta valitettavasti sen laulaa tässä tuotannossa baritoni joka ei oikein tunnu oikealta. Silti hyvä ilta jakkupukuiselta Arto Hosiolta. Ilmeisesti suosikkiroolini Julius Caeserissa on Kleopatra, sillä eilenkin mielestäni potin korjasi roolin laulanut Claire Meghnagi. Hienoa!
Vaikken itse kauhean ihastunut Saukkosen ohjaukseen ollutkaan, se on minun heikkouteni. Kansallisoopperan Julius Caesar on näkemisen arvoinen.
keskiviikko 18. tammikuuta 2012
Giulio Cesare - Glyndebourne 2005, Christie, McVicar
Kansallisoopperamme on ottanut kevään ohjelmistoonsa Händelin Julius Caesarin, joten oli aika palauttaa mieleen oopperan tarinaa. Omistin jo aikaisemmin Sydneyn oopperan Julius Caesar tallenteen vuodelta 1994, mutta päätin hankkia lisäksi kovasti kehutun Glyndebournen tuotannon vuodelta 2005. Kapellimestarina Glyndebournessa oli barokkispesialisti William Christie ja lavaohjaajana David McVicar.
Taltiointi on lyhykäisesti sanoen aivan mahtava. Jos pitäisi suositella videotallennetta barokkioopperasta tutustumista varten, niin se on tässä. David McVicar on siirtänyt tapahtumat hyvällä maulla parin tuhannen vuoden takaa viime vuosisadan alkupuolelle. Aikanaan Rooma oli Egyptin valloittajana ja nyt Englanti. Ohjauksessa on sopivassa suhteessa huumoria, tanssia, pukuloistoa,... kaikkea mitä tarvitaan viihdyttävään oopperailtaan. Hankin tallenteen Blu-ray version ja kuvan ja äänen laadussa ei ole valittamista.
Kaikki laulajat onnistuvat rooleissaan mainiosti. Sarah Connolly laulaa ja näyttelee hienosti nimiroolin. Anglika Kirchschlagerin Sesto on vakuuttava ja Chritophe Dumauxin Tolomeo vallanhimoinen sekopää. Danielle de Niese ei välttämättä omaa parasta barokkioopperaääntä, mutta hänen lavasäteilynsä Cleopatran roolissa on tämän tuotannon ehdoton helmi.
lauantai 14. tammikuuta 2012
Oopperat: Teatterinjohtaja / Palvelija emäntänä - Konserttihovi 2012-01-14
Konserttihovi aloitti kevätkautensa kamarioopperoiden voimalla. Etelä-Karjalan Orkesteri johtajanaan Boguslaw Kobierski oli koonnut konserttihovin mittakaavassa suuren esiintyjäjoukon tarjoamaan musiikkiviihdettä lauantai-illan ratoksi. Ohjelmassa kuultiin Mozartin Teatterinjohtaja (Der Schauspieldirektor) ja Pergolesin Palvelija emäntänä (La Serva Padrona).
Terminä kamariooppera ei ole vielä edes 100 vuotta vanha ja toisaalta tämän iltaiset teokset ovat molemmat 1700-luvun tuotantoa. Eli mistä on kysymys? Mozartin Teatterinjohtaja on saksalainen singspiel, jonka resitatiivit ovat puhutut, eivät lauletut. Alkusoiton jälkeen onkin pitkä näytelmällinen puheosuus ennen kuin laulaminen alkaa. Sen sijaan Pergolesin Palvelija emäntänä on lyhyt (noin 45 minuuttia) opera buffa, joka alunperin oli välisoittona (!!!) Pergolesin vakavassa oopperassa Ylpeä vanki. Ylpeä vanki on vaipunut unohduksiin, mutta Palvelija emäntänä on jäänyt elämään. Kamariooppera on taas Benjamin Brittenin keksimä termi 1940-luvulta, joka kuvaa vain oopperaa joka esitetään pienemmällä kokoonpanolla. Eli periaatteessa mikä tahansa ooppera pienellä kokoonpanolla esitettynä on kamariooppera. Itse sanoisin esimerkiksi Karlstadissa viime kesänä näkemääni Wagnerin Ring-sykliä kamarioopperaksi.
Tämän päivän oopperan ystävälle Teatterinjohtajan ja Palvelija emäntänä oopperoiden juonet ovat kevyttäkin kevyemmät. Mutta eihän sitä aina tarvitse pohtia syvällisempiä asioita, raikas hömppä on välillä terveellistä. Aina elävä oopperaesitys television tusinaviihteen voittaa. Teatterinjohtaja esitettiin kokonaan suomeksi, mutta valitettavasti Palvelija emäntänä oopperasta oli suomennettu vain resitatiivit.
Olen kuullut parempia orkestereita ja parempia laulajia, mutta kun Etelä-Karjalan orkesteri seuraavan kerran esittää oopperaa, olen varmasti yleisön joukossa.
Terminä kamariooppera ei ole vielä edes 100 vuotta vanha ja toisaalta tämän iltaiset teokset ovat molemmat 1700-luvun tuotantoa. Eli mistä on kysymys? Mozartin Teatterinjohtaja on saksalainen singspiel, jonka resitatiivit ovat puhutut, eivät lauletut. Alkusoiton jälkeen onkin pitkä näytelmällinen puheosuus ennen kuin laulaminen alkaa. Sen sijaan Pergolesin Palvelija emäntänä on lyhyt (noin 45 minuuttia) opera buffa, joka alunperin oli välisoittona (!!!) Pergolesin vakavassa oopperassa Ylpeä vanki. Ylpeä vanki on vaipunut unohduksiin, mutta Palvelija emäntänä on jäänyt elämään. Kamariooppera on taas Benjamin Brittenin keksimä termi 1940-luvulta, joka kuvaa vain oopperaa joka esitetään pienemmällä kokoonpanolla. Eli periaatteessa mikä tahansa ooppera pienellä kokoonpanolla esitettynä on kamariooppera. Itse sanoisin esimerkiksi Karlstadissa viime kesänä näkemääni Wagnerin Ring-sykliä kamarioopperaksi.
Tämän päivän oopperan ystävälle Teatterinjohtajan ja Palvelija emäntänä oopperoiden juonet ovat kevyttäkin kevyemmät. Mutta eihän sitä aina tarvitse pohtia syvällisempiä asioita, raikas hömppä on välillä terveellistä. Aina elävä oopperaesitys television tusinaviihteen voittaa. Teatterinjohtaja esitettiin kokonaan suomeksi, mutta valitettavasti Palvelija emäntänä oopperasta oli suomennettu vain resitatiivit.
Olen kuullut parempia orkestereita ja parempia laulajia, mutta kun Etelä-Karjalan orkesteri seuraavan kerran esittää oopperaa, olen varmasti yleisön joukossa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)