Ooppera: Der Rosenkavalier - Kansallisooppera 2014-05-17
Kansallisoopperan panostus Richard Straussin juhlavuoteen taitaa jäädä yllättävän pieneksi. 150-vuotissyntymäpäivää kesäkuussa juhlistava säveltäjä on saanut tulevan syksyn juhlakonsertin lisäksi ohjelmistoon vain Ruusuritarin neljä näytöstä näin keväällä. Vaikka minulla onkin oma Strauss ojassa kun pidän häntä kakkossuosikkina oopperasäveltäjien joukossa, niin en varmasti ole ainoa joka olisi silti suonut edes toisenkin Straussin oopperan piipahtavan juhlavuoden oopperakalenterissa.
Mutta narinat sikseen ja kiitos tämän Ruusuritarihelmen palauttamisesta lavalle. Marco Arturo Marellin ohjaus sai ensi-illan kymmenen vuotta sitten Kansallisoopperassa ja tämän iltainen esitys oli 22. Edelliset esitykset olivat vuonna 2006, samana vuonna kun Straussin Nainen vailla varjoa opasti minut lopullisesti oopperataiteen pariin. Silloin en vielä ehtinyt Ruusuritaria Töölönlahdella näkemään.
Marco Arturo Marellin tulkinta Debussyn Pelléas ja Mélisande oopperasta sai minut haltioitumaan jo pari vuotta sitten. Saman hän tekee Ruusukavaljeerin kanssa. Ruusukavaljeerin keskeinen teema on aika ja sen vastustamaton kulku. Marelli, joka hoitaa ohjauksen ohella myös lavastuksen ja valot, laittaa lavan liikkumaan käytännössä koko oopperan ajan oikealta vasemmalle. Lavasteet ilmestyvät harson takaa lavan liikkuessa välillä hitaammin, välillä nopeammin. Toki pysähtymisiäkin tapahtuu, mutta symboliikka virran loputtomasta kulkemisesta välittyy hienosti. Erityisen hieno aikatrikki on Sophien ja Octavian ensikohtaamisessa. Kun heidän katseensa kohtaavat ensi kertaa, kaikkien muiden lavalla olevien liike pysähtyy täysin. Sophien ja Octavian dueton edetessä muiden toiminta alkaa vähitellen jatkua kuin hidastetussa filmissä. Vasta kun Octavia antaa Sophielle suukon, muutkin vapautuvat näiden rakastumisen hetken aiheuttamasta ajan kahleesta ja palautuvat normaaliin aikaan.
Liikkuvan lattian ohella lavastuksen toinen keskeinen elementti on suuri peilipinta, joka heijastaa lattian kuviot ja lavatapahtumat katsomoa kohti. Lattian maalauksista muodostuu näin lavastuksen takaseinä. Erittäin näyttävä ja toimiva ratkaisu tämäkin. Ensimmäisessä näytöksessä peili muotona on ovaali, toisessa suorakulmio ja kolmannessa se on jo sirpaleina. Jälleen hienoa symboliikkaa pohdittavaksi.
Epookki oli siirretty 1700-luvulta suunnilleen oopperan kantaesityksen (1911) aikoihin. Sinänsä tuolla ei ole suurta väliä, tämän päivän katsoja voi uskoa tapahtumat vielä noihin aikoihin, parikymmentä vuotta myöhemmin olisi ollut jo paljon hankalampi ajankohta.
Ruusuritarin musiikissa Strauss yllätti monet. Edeltävissä oopperoissaan, Salomessa ja Elektrassa, Straussin sävelkieli iski välillä ruoskan lailla ja oli lähellä atonaalista musiikkia. Ruusuritari on täysin toisesta maailmasta. Tai lähinnä paluu taaksepäin myöhäisromantiikkaan. Viimeiset parikymmentä minuuttia Ruusuritarista ovat jumalaisen kaunista musiikkia. Marsalkattaren, Sophien ja Octavian tertsetto kostuttaa ainakin minun silmäni.
Kevään Ruusuritarit johtaa Michael Güttler. Komeasti hän saikin orkesterin soimaan. Aika mielenkiintoinen ratkaisu oli kolmannessa näytöksessä "ruokailusoiton" tuleminen nauhoituksesta. Kyllähän sen ymmärtää libreton perusteella, mutta oliko se sen arvoista? Olettaisin että se on ollut Marellin idea.
Laulajakaarti oli mielestäni tasapainoinen. Niina Keitel tulkitsi upean Octavian. Hänen "Mariandel" äänensä toimi hienosti, mutta kolmannessa näytöksessä sen vaihtelu "normaalin" äänen kanssa tuntui erikoiselta. Toinen erikoisplussan ansaitsija oli Jyrki Korhonen Paroni Ochsin roolissa. Tuntuu hieman omituiselta sanoa että Ochsin rooli sopii jollekin, sen verran niljakas hahmo paroni on, mutta toivottavasti Korhonen ei pane kehujani pahakseen.
Saksalainen sopraano Melanie Diener lauloi keskeisen Marsalkattaren roolin. Ehkäpä pientä epätasaisuutta kokonaisuutena, mutta kyllähän se loppu oli vaan aika huikea. Itselleni Ruusuritarin yksi kohokohtia on Marsalkattaren viimeiset sanat "Ja, ja" jotka sopivasti huokaistuna naulaavat koko draaman merkityksen uudelle tasolle. Hieman enemmän Güttler olisi voinut tuolle repliikille tilaa antaa, nyt nuo sanat jäivät vähän peittoon.
Hanna Rantala lämpeni myös hyvin loppua kohti ja Mika Pohjonen sai laulaa tuon yhden erikoisemmista tenorirooleista. Siinä onkin tulkittavaa mitä Strauss mahtaa moisella roolilla kertoa tenoreille.
Mutta olipahan taas kerran hieno oopperakokemus. Die Zeit, die ist ein sonderbar Ding...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti