lauantai 25. lokakuuta 2025

Kannibalismin äärellä

Ooppera:  Hannu ja Kertu - Kansallisooppera 2025-10-24


© 2025 Ilkka Saastamoinen

Engelbert Humperdinckin ooppera Hannu ja Kerttu on aina ollut minulle hieman vaikea pala. Lavalta en ole esitystä ennen tätä iltaa nähnyt, toki muutaman tallenteen olen kuunnellut. Hannusta ja Kertusta muistetaan aina mainita Wagner vaikutteet, jotka tietysti toimivat normaalisti vahvana kärpäspaperina minulle, mutta kokonaisuutena teos ei ole minua sytyttänyt.

Kansallisoopperan Hannu ja Kerttu on Richard Jonesin ohjaama tuotanto kotoisin Chicagon Lyric Operasta ja sai ensi-iltansa maailmalla melkein neljännesvuosisata sitten. Ohjaus on kiertänyt ympäri oopperataloja ja on vihdoin päätynyt Helsinkiinkin. John MacFarlanen lavastus ja puvut siirtävät tapahtumat modernin oloiseen, surrealistiseen maailmaan. Visuaaliselta ilmeeltään tuotanto on aivan mukiinmenevä. Modernisointi ja surrealismi tietysti häiritsevät perinteen ihailijoita, mutta minulle menevät läpi mainiosti. Satumaailmassa sattuu ja tapahtuu.

Tarinaan riittää lähestymisnäkökulmia. Vaikka yleisön joukossa paljon lapsia olikin, niin ehkäpä Hannu ja Kerttu on kuitenkin enemmän aikuisten tarina. Libreton juonta voi allegorisoida kasvu-/aikuistumistarinana, aivan lopun uskontohenkisyys kyllä hämmentää.

Itseäni häiritsee Hannussa ja Kertussa tietty kiireisyys. Musiikki ei saa imettyä minua mukaansa, vaan osat tuntuvat olevan irrallaan toisistaan, eivätkä hengitä kohti kokonaisuutta. Toisaalta Humperdicnkin sävelkielestä kyllä aistii selkeästi ne Wagnerin henkäykset ja vaikkapa toisen näytöksen lopetus instrumentaali on kerrassaan upea.

© 2025 Ilkka Saastamoinen

Hannu ja Kerttu liittyy valitettavasti suomeksi käännettyihin librettoihin. Sinänsä Mikko Koivusalon suomennos on erinomainen ja ilahduttaa, mutta mielestäni alkuperäiskielen käyttö olisi perusteltua. Tekstiä kun joutuu välillä lukemaan tekstityksestä kuitenkin. Onkohan Suomessa esitetty ikinä Taikahuilua saksaksi?

Solistit suoriutuivat ensi-illassa hyvin. Elli Vallinoja ja Suvi Väyrynen olivat kelpo Hannu ja Kerttu. Heidän vanhempiensa roolit lauloivat Tommi Hakala ja Tuija Knihtilä. Dan Karlström oli varastaa shown noitana ja Elisaveta Rimkevitch toimi nukkumattina ja kastekeijuna. Kapellimestari Anthony Hermus olisi kenties voinut skaalata välillä hieman orkesteria alaspäin laulajien kuulumisen avustamiseksi, mutta toisaalta ne harvat instrumentaalijaksot ja tietysti alkusoitot olivatkin herkkua korville.

© 2025 Ilkka Saastamoinen

Hannu ja Kerttu on minulle edelleen hankala tapaus, siinä on paljon hyvää, mutta se lupaa enemmän kuin lunastaa.

lauantai 4. lokakuuta 2025

Gisellen uusi yritys

 Baletti: Giselle - Kansallisooppera 2025-10-3

© 2025 Roosa Oksaharju

En tiedä pitäisikö olla ylpeä vai surullinen. Muutaman viikon takainen CircOpera 2.0 kokemus tuntui edellisen kerran toisinnolta. Nyt samantapaisen kohtelun korvieni välissä sai kansallisbaletin uusi Giselle tuotanto.

Päätin ennen illan balettikokemusta olla kertaamatta edellisen Gisellen muistelujani. Uuden tuotannon koreografia on kansallisbaletin johtajan Javier Torresin käsialaa. Hän on siirtänyt tapahtumat keskiajalta 1950-luvun Italiaan. Annukka Pykäläisen lavastus toimii hienosti, alun kaupungin pystytys on hauska idea ja toisen näytöksen mystinen "hautausmaakohtaus" tapahtuu kaupungin alla.

Visuaalisesti kaikki toimii hyvin ja koreografiakin on omiin harjaantumattomiin silmiini näyttävä. Keskeiset solistit ovat erinomaisia. Nimiroolin tanssi ensi-illassa Seo Yen Kim ja hänen rakastettunaan Martin Nudo. David Rathbun tulkitsi mustasukkaisen Ilarion roolissa. Toisen näytöksen wilit olivat erinomaisen synkronoituja ja heidän koreografiansa komeaa. Suuri moite muuten kansallisoopperalle, että esiintyjälistoja ei enää jaeta paperisina ennen näytöstä. Okei, varmaan melkein kaikilla on älypuhelin johon listan saa näkyviin, mutta paperiversio olisi huomattavasti näppärämpi illan mittaan.

© 2025 Roosa Oksaharju

Kun pohdiskelin taas kokemaani kotimatkalla, jäi kokonaisuus kaikesta positiivisista havainnoista huolimatta vaisuksi. Luin edellisen kokemukseni lyhyet muistiinpanot ja tuntemus oli sama tälläkin kertaa, Giselle ei vain taida olla minun balettini. Uudesta hienosta tuotannosta ja koreografiasta huolimatta Adolphe Adamin musiikki ja tarinan eteneminen ei sykähdytä tarpeeksi.

© 2025 Roosa Oksaharju

Entäs se ylpeys vai surullisuus? Onko syytä olla ylpeä vai surullinen että oma maku on konsistenssi ja poimii tarinoiden ja tuotantojen tuntemukset samoin vuosien välillä?