Attila - La Scala 1991, Muti, Savary

Valeri Gergiev ja Mariinski-teatterin orkesteri ja kuoro esittävät ensi viikolla Mikkelin musiikkijuhlilla Giuseppe Verdin oopperan Attila. Suomessa Attila on harvoin esitetty ooppera ja tälläkin kertaa saamme tyytyä konserttiesitykseen. Omatkin kokemukseni Attilasta ovat rajalliset ja siksi päätinkin tutustua oopperaan videotallenteen muodossa.

Attila on Verdin yhdeksäs ooppera ja siten luettavissa Verdin varhaistuotantoon. Maailmallakaan Attilaa ei ole usein esitetty ja DVD:lläkin siitä on saatavissa vain kaksi versiota. Musiikin puolesta voisi kyllä ihmetellä miksi Attila ei ole suositumpi, Verdin varma käden jälki puskee siitä vahvasti esille. Ehkäpä syy on enemmänkin itse tarinassa. Attila, hunnien julma johtaja, ei hahmona ole erityisen sympaattinen. Vaikka oopperassa on mukana rakkaustarinaa, niin kuitenkin perusvire on varsin sotainen ja kostopainotteinen. Jos toisaalta tutkii historian kirjoja hieman tarkemmin, niin huomaa varsin pian, että Verdi ottaa jälleen kerran kantaa oman aikansa Italian (geo)poliittiseen tilanteeseen. Sensuurin takia tapahtumia peilataan historian hämäävän filtterin avulla.

Riccardo Muti on kunnostautunut Verdin, ja erityisesti varhaisen Verdin, sanansaattajana. Tämän Milanon La Scalassa vuonna 1991 tallennetun tuotannon on ohjannut ranskalainen Jerome Savary. Itse ohjaus ja Michel Leboisin suunnittelema lavastus tukee tarinaa hyvin. Lavastus on varsin perinteinen, taipuu hieman minimalismin suuntaan. Omaa silmääni se miellytti kovasti. Verdin oopperoissa kuoro on keskeinen tekijä; sotajoukkojen ja pakolaisten ryhmissä se sopii lavalle luontevasti. Toki laulajaryhmät tuntuvat usein vain odottavan osuuttaan, mutta sitähän se on lavalla oleminen on valitettavan usein kuorojen osalla. Eipä tuo suuremmin haittaa.

Solistit ovat taas kerran kovaa tasoa. Attilan roolissa laulaa basso(-baritoni) Samuel Ramey. Hänen roolisuorituksensa on mahtava ja ääni sopii rooliin täydellisesti. Kenties eniten ilahduin kuitenkin Odabellan osan laulaneesta Cheryl Studerista. Kun hän ensimmäisen kerran avasi suunsa laulaakseen "Santo di patria indefinito amor!", piti hetken ihastella miksi Verdi ei anna sopraanolle helppoa sisääntuloa, vaan mennään suoraan asiaan ja syvälle. Studer lunastaa kyllä kaikki odotukset, ja komeasti. Ezion roolissa on Giorgio Zancanaro, hänessäkin on kaikki kohdallaan. Oopperan tenorirooli on suhteellisen pieni ja sen esittäjä Kaludi Kaludov on kelpo tenori, mutta jostain syystä ei ainakaan tällä kertaa tehnyt kauhea suurta vaikutusta.

Vaikka Attilasta ei olekaan kymmeniä eri versioita saatavilla videotallenteina, niin onneksi ainakin toinen niistä on korkeatasoinen. Tietysti tallenne on parinkymmenen vuoden takaa, kuvasuhteella 4:3 ja pelkällä stereoäänellä, mutta kun musiikki ja laulajat pääsevät vauhtiin, ei moisiin seikkoihin kiinnitä mitään huomiota. Suosittelen!

Lohengrin - Bayreuth 2011, Nelsons, Neuenfels

Hans Neuenfels sai kunnian ohjata ensimmäisen uuden tuotannon Bayreuthin festivaaleille sen jälkeen kun Katharina Wagner ja Eva Wagner-Pasquier astuivat festivaalin johtoon vuonna 2008. Neuenfelsin Lohengrin sai ensi-iltansa vuonna 2010 ja siitä tehtiin pari viikkoa sitten julkaistu tallenne vuonna 2011.

Heti tuoreeltaan Neunfelsin ohjaus aiheutti pientä kohua rotta-teemallaan. Brabantin asukkaat, eli oopperassa kuorolaiset, olivat laboratoriorottia (tai -hiiriä). Päähenkilöiden osalta tulkinta on hieman hankalampaa. Ovatko he myös rottia vai jonkinlaisia superrottia? Telramund muuttuu rotaksi käydessään Lohengrinin kimppuun. Lopussa Lohengrin jää ainoana henkiin ja oopperan alkusoiton aikana hän yrittää päästä sisään laboratorioon jossa kaikki tapahtuu. Välillä lavalla näkyy myös laboratorion henkilökuntaa. He tuntuvat olevan vastuussa kokeesta muokaten lavastusta, ja puuttuvan rottien käytökseen välillä. Onko Lohengrin sitten laboratoriohenkilökuntaa vai osa koetta? Mielenkiintoinen kysymys.

Jos katsotaan hetkeksi rotta-asusteiden ja koeasetelman ohi, niin Neuenfelsin ohjaus ei loppujen lopuksi tunnu erityisen radikaalilta. Samojen Lohengrinin keskeisten teemojen kanssa pyöritään. Neuenfels ja lavastaja Reinhard von der Thannen haluavat laajentaa Elsan tekojen ja motiivien tarkkailun koskemaan koko Lohengrinin asetelmaa. Jo alussa Telramund ja Ortrud ovat manipuloineet Brabantin väen Elsaa vastaan. Elsa saapuu näyttämölle täynnä nuolia. Kuningas on taasen pelokkaan koe-eläimen ruumiillistuma. Epävarmuus ja heikkous säteilee hänestä. Hän ei ole hallitsija, vaan hänet on asetettu siihen rooliin. Kaiken voi kuvitella olevan psykologista koetta, jossa havainnoidaan kohteiden reagointia erilaisiin ärsykkeisiin ja tapahtumiin. Kun ooppera loppuu ainoastaan Lohengrin ja joutsenen(?) munasta ennen aikojaan kuoriutunut Gottfried tuntuvat jäävän eloon. Koe on päättynyt.

Kun katsoin oopperan läpi ensimmäisen kerran, tunsin pienoista pettymystä. Odotin ohjaukselta enemmän. Ehkäpä ohjausta vaivaa sama ongelma kuin muitakin moderneja tulkintoja; asiat kätketään ja niihin vihjaillaan turhan niukasti. Jälleen kerran jos olisin nähnyt ohjauksen vain yhden kerran teatterissa, tuntien ainoastaan libreton, niin valitettavan vähän ohjaajan ajatuksista ehtisi tulla selkeästi läpi. Tallenteen kohdalla kaikki on tietysti toisin. Oheismateriaali valottaa taustoja ja netistä löytyy paljon spekulaatioita.

Mutta kyllä Neuenfelsin ohjaus on mielestäni onnistunut. Lohengriniin tulee uutta perspektiiviä, joka on uusien oopperaohjauksien suola. Kannattaa muuten bongailla ohjauksesta viittauksia muihin Wagnerin oopperoihin.

Bayreuthin orkesteria johtaa Andris Nelsons. Orkesterin sointi ei nouse erityisesti huomion kohteeksi, silti (tai siitä johtuen) varmaa ja vivahteikasta työtä. Jälleen kerran mystinen Wagner-huuma ei kenties syty täyteen liekkiin, mutta nuo tapaukset ovatkin yleensä poikkeuksia.

Lohengrinin roolin laulaa Klaus Florian Vogt. Pidän hänen äänestään todella paljon. Välillä nousee mieleen pitäisikö äänen olla vahvempi, mutta muut ominaisuudet ovat niin hienot, että kysymystä ei ole oikeastaan relevanttia pohtia. Sen sijaan Elsan esittäjä Annette Dasch onkin hankalampi tapaus. Ensimmäisen näytöksen aikana en syttynyt hänen äänelleen ollenkaan. Kun toisen näytöksen alkupuolen dueton (Ortrud) aikana hän laulaa kovempaa, on ääni paljon parempi. Sama jatkuu mielestäni läpi oopperan. Ääni ei ole jotenkin fokusoitunut kun vasta suuremmalla voimakkuudella.

Telramundina on Jukka Rasilainen. Hyvä rooli häneltäkin. Ortrud, eli Petra Lang, on lavan luonnonvoima. Näin ja kuulin hänet elävänä Ortrudin roolissa Berliinissä tänä keväänä ja hän on todella mainio. Elävänä ääni kuulosti välillä hieman kireältä ja tiukalta, mutta tässä Bayreuthin tallenteessa ei moista ole havaittavissa. Vahva suoritus, sekä äänellisesti, että näyttelemisen puolesta.

Kuningas Heinrich on Georg Zeppenfeld. Lavalla on mielenkiintoinen kontrasti, kun hänen hahmonsa on tässä ohjauksessa aikamoinen nynnerö, mutta toisaalta hänen äänensä ei sitä ole. Kuninkaan airut on komeaääninen Samuel Youn, joka siirtyi Bayreuthiin lämmiteltyään osaansa ensin Savonlinnassa.

Ehkäpä edelleen suosikki Lohengrin videotallenteeni on Nagano/Lehnhoff versio Baden-Badenista. Mutta Neuenfelsin versio on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Puritaanitkin voivat tästä nauttia kuvittelemalla rotta-asujen tilalle haluamansa univormut.

Konsertti: Cafe Agricola 2012-06-04

Kun yritin etsiä musiikillista ohjelmaa kesäkuun alkuun työmatkan oheen, Helsinki tuntui olevan kuollut kaupunki. Sitten onneksi löysin Aino Acktén huvilan ystävät ry:n järjestämän Kamarifestivaalin. Sen tapahtumat järjestetään tänä vuonna poikkeukselliseti Mikael Agricolan kirkon kahvilassa. Toivottavasti Helsingin kaupunki saa korjattua Aino Acktén huvilan, jotta konsertit voivat tulevaisuudessa palata alkuperäiselle estraadille. Kamarifestivaali muuten jatkuu pitkin kesää, vinkkinä vain paikkakuntalaisille ja matkailijoille.

Agricola-klubi on kyllä mukava konserttipaikka sekin. Tila on pieni ja intiimi, sopiva korostamaan sanaa kamari, kun kerran kamarimusiikista puhutaan. Mikä yllätti akustiikan suhteen, oli tilan kuivuus: kaikua ei kauheasti ole, vaikka periaatteessa tilan seinät ovat kovaa materiaalia. Liekö täysi tupa kuuntelijoita ja lavan takana ollut verho olleet vaikuttamassa asiaan...

Alunperin tänään piti esiintyä pianotrio kokoonpanossa Linda Hedlund, Seeli Toivio ja Folke Gräsbeck. Tätä kokoonpanoa olen kuullut aikaisemmin Konserttihovissa ja jopa samalla ohjelmistolla parisen vuotta sitten. Viulisti Linda Hedlundille oli kuitenkin tullut tällä kertaa este ja hänen tilallaan soitti Annemarie Åström. Samalla alkuperäisessä ohjelmistossa ollut Tšaikovskin pianotrio vaihtui Beethovenin Arkkiherttua-trioon. Ensimmäisen puolen konsertista täytti edelleen Jean Sibeliuksen nuoruuden ajan pianotrio sävellykset.

Konsertti alkoi Sibeliuksen Hafträsk-triolla. Se on Sibeliuksen kolmas pianotrio. Kaikkiaan Sibelius sävelsi viisi pianotrioa, joilla millään ei ole opusnumeroita. Sibelius aloitti myös kuudennen trion säveltämisen, mutta se jäi kesken ja ensimmäisen osan täydensi vasta kymmenisen vuotta sitten Kalevi Aho. Tämä Allegro oli myös illan ohjelmistossa. Kolmas Sibeliuksen sävellys, La Pompeuse Marche d'Asis, täydensi konsertin alkupuolen. Kyseessä on lyhyt, terhakka marssinpoikanen.

En tiedä kuinka paljon yhteistä soittoa Åströmillä on Toivion ja Gräsbeckin kanssa. Sibeliuksen pontevan nuoruustuotannon kanssa tuntui välillä olevan hieman balanssivaikeuksia. Mutta eipä tuo paljon kuuntelua haitannut, reipasta musiikkia oli ilo kuunnella.

Väliajan jälkeen oltiinkiin toisenlaisissa tunnelmissa. Beethovenin viimeinen, lähes 40-minuuttinen B-duuri trio on uljas teos. Ja tähän monumenttiin Åström, Toivio, Gräsbeck -trio löysi komean, yhteisen äänen jossa balanssiongelmia ei ollut. Todella hieno tulkinta!

Konsertti: Konserttihovi 2012-05-27

Kamarimusiikkiviikonloppu huipentui eilisen konsertin uusintaan, tällä kertaa Konserttihovissa. Ohjelma oli sama kuin eilenkin, tänään saimme encorena kuulla Gabriel Faurén "Après un rêve".

Nyt oli mainio tilaisuus vertailla salien akustiikkaa. Konserttihovi vei voiton selkeästi. Musiikkiopiston Helkiö-sali oli diskanttivoittoinen ja kuiva verrattuna hoviin. Hovissa ääni on paljon lämpimämpi ja täyteläisempi. Veikkaisin kyllä että yleisömäärä vaikuttaa Helkiö-salissa ääneen enemmän. Jos siellä olisi täysi sali, niin akustiikka olisi varmasti toisenlainen.

Uskoisin että akustiikka vaikutti solistienkin, Maaret Repo-Pohjosen ja Joonas Pohjosen, soittoon. Nyt kun teokset olivat minullekin jo tutumpia, niin täytyypä vain ihastella pariskunnan hienoa yhteissoittoa.

Kimmo Kuitusen Duo kuulostaa hyvältä. Kappale on mainio esimerkki siitä, että intensiteetti ei kasva äänenvoimakkuudesta tai nopeasta temposta. Välillä viulun ja pianon kuiskauksen hiljaiset äänet vetävät mukaansa odottamaan mitä tapahtuu. Toisaalta kyllä teos vaatii aika paljon kuuntelijaltakin. Voisin kuvitella että jos jostain syystä ei pääse teoksen rytmiin ja tunnelmaan sisälle, niin aika voi tuntua pitkältä. Mielestäni Duo on kyllä helposti lähestyttävä, eikä uudempaa musiikkiakaan vierastavien tarvitse pelätä sen kohtaamista. Jos vain mahdollisuuksia ilmenee, kannattaa ehdottomasti mennä kuuntelemaan. 

Konsertti: Lappeenrannan musiikkiopisto 2012-05-26

Etelä-Karjalaa hemmotellaan tänä viikonloppuna viulusonaattien voimalla. Viulisti Maaret Repo-Pohjonen ja pianisti Joonas Pohjonen soittavat konsertin sekä Lappeenrannassa, että Imatralla. Ohjelmisto on sama molemmissa konserteissa. Messiaenin Teema ja variaatiot viululle ja pianolle, Ravelin Sonaatti viululle ja pianolle ja Kimmo Kuitusen Duo viululle ja pianolle. Joutsenosta kotoisin olevan Kuitusen Duo saa näin kantaesityksensä kahden konsertin voimin.

Uuden musiikin ystävä ilahtuu tällaisesta mahdollisuudesta kuulla uusi teos useampaan kertaan. Ja vielä kun tänään iltapäivällä oli mahdollisuus piipahtaa säveltäjän pitämässä teosesittelyssä, niin harvinaista herkkua on täällä päin tarjolla.

Konsertti alkoi kahdella ranskalaisella viulu/piano-teoksella. Messiaen nuoruudentyö, teema variaatioineen, oli raikas aloitus. Jostain syystä mieleeni pullahti mielikuvia kabareestä. Ravelin viulusonaatti on hieno tuttavuus. Toisen osan blues kutittelee korvaa bitonaliteetillään ja kolmannessa osassa Maaret Repo-Pohjonen pääsee esittelemään sormiensa vikkelyyttä.

Kuitusen Duo on vaikuttava teos; sekä mitaltaan, että muodoltaan. Kesto on 40 minuutin paikkeilla, mutta pituutta ei kyllä tule paljon mietittyä, sillä teos imee kuuntelijan vahvasti imuunsa. Tuntuu aika rohkealta idealta aloittaa teos hitaalla, introvertillä osalla. Toisaalta tietenkin alussa on hyvä mahdollisuus antaa sävelkielen rauhallisesti esitellä luonteenpiirteitään. Maaret Repo-Pohjonen soittaa hienosti Kuitusen paljon huiluääniä sisältävää stemmaa. Viulu ja piano tuntuvat olevan jatkuvassa keskustelussa toistensa kanssa. Ensimmäinen mielikuva ei välttämättä ole yhteisen sanoman kertominen, vaan molemmilla on oma vahva luonteensa ja tällä omalla äänellä toisen äänen kommentointi ja tukeminen. Mielenkiintoista. Odotan innolla huomista uutta kuulemista.

Ooppera: Puhdistus - Kansallisooppera 2012-05-19

Kansallisoopperamme kevätkausi päättyi näillä näkymin omalta osaltani eiliseen Puhdistus-oopperan esitykseen. Puhdistusta oli tarkoitus mennä katsomaan jo aikaisemminkin, mutta Wagner-reissut veivät aikatauluja uusiksi pariinkiin otteeseen. Mutta hyvää kannatti odottaa.

Vaikka kevätflunssa olikin tasoittanut aistejani ennen eilistä esitystä, niin väkevä musiikkidraama ei päästänyt otteestaan, vaan vei mukanaan heti alusta lähtien. Alkuperäistä Sofi Oksasen Puhdistus-näytelmää en ole nähnyt, mutta kirjan olen toki lukenut. Puhdistus-oopperaan libreton on tehnyt säveltäjä Jüri Reinvere. Reinvere esittää tapahtumien aikajaksoja lomittain, joka on toimiva ratkaisu. Sen verran kuuntelin vieressä istuvan, kirjaa lukemattoman ulkomaalaisen pariskunnan lievää hämmentynyisyyttä, että mieleen tulee onko kirjan ja tarinan tunteminen välttämätöntä oopperasta nauttimiselle? Puhdistuksen uudessa pokkariversiossa on mukana oopperan libretto, pitänee jossain välissä lukea librettoa erillisenä tekstinä ja tuumailla tuota tarkemmin. Näin äkkiä ajatellen Puhdistus-oopperan ymmärtämiselle on käytännössä välttämätöntä neuvostodiktatuurin ja Viron historian taustojen tuntemus. Toki perusajatukset, valta, mustasukkaisuus ja elossapysymisen taistelu omantunnon kustannuksella ovat universaaleja teemoja.

Oopperan ohjauksesta vastaa Tiina Puumalainen. Yhdessä lavastaja Teppo Järvisen ja valaistussuunnittelija Timo Alhasen kanssa hän on saanut aikaan erittäin toimivaa teatteria. Aliiden talon runko ryhmittää tapahtumia. Ainoastaan vankileirikohtauksessa se ei ole näkyvissä. Talon runko muistuttaa ohuista kulisseista, joiden näennäisissä varjoissa ihmiset yrittävät selviytyä diktaattorin mielivallan alla. Kun Aliide polttaa talonsa oopperan lopussa, on teossa monentasoista symboliikkaa.

Reinveren sävelpaletista ei sävyjä puutu. Äänet liikkuvat kolmiulotteisesti ympäri lavaa ja orkesterimonttua. Monessa kohtauksessa taustalla on "äänimaisema", joka käsittääkseni ainakin osittain tulee välillä tallenteelta. Toisaalta sen päälle soitetaan useamman lyömäsoittajan toimesta lisätehosteita, jotka tulevat hienosti ympäri orkesterimonttua. Musiikki oli ensikuuleman perusteella mielenkiintoista. Ainoa asia mikä hieman minua häiritsi, oli joissakin nopeissa dialogeissa turhan suora alleviivaavuus. Kun dialogin teksti on jo valmiiksi rankkaa ja agressiivistä, tuntui välillä hieman turhalta pohjustaa jokainen repliikki vastaavanhenkisellä orkesteripurkauksella. Toisaalta onhan Reinveren orkesterointi niin komeaa, että kyllä noita kelpaa kuunnella. Molempien näytöksen loput ovat poikkeuksellisia oopperanäkökulmasta katsoen. Nostatuksen sijaan ne kääntyvät hiljaisuuteen. Kansallisoopperan komeasti soittavaa orkesteria johti eilen Paul Mägi.

Aliiden roolien esittäjät loistivat eilen. Nuorta Aliidea esitti vahvasti Helena Juntunen. Vanhan Aliiden roolissa säkenöi Johanna Rusanen-Kartano. Hän ei pelkästään laulanut vaikeaa stemmaansa mainiosti, vaan myös hänen näyttelijänkykynsä häikäisivät. Mutta aivan mahtavat suoritukset molemmilta. Zaran roolissa lauloi Niina Keitel. Hänen äänensä on aivan ok, mutta välillä se tahtoi jäädä hieman orkesterin jalkoihin. Naiset ovat Puhdistuksen pääosassa ja se hieman korostui myös laulajien suhteenkin. Miesrooleista korvaani miellytti eniten Tuomas Katajala Hansin roolissa. Jaakko Kortekangas Martinin osassa jäi hieman taustalle. Juha Riihimäki ja Koit Soasepp ex-KGB-agentteina/sutenööreinä olivat turhan joviaaleja.

Puhdistuksen tahtoisin nähdä ja kuulla uudelleen. Valitettavasti se ei taida onnistua enää tänä keväänä, pitää odotella seuraavaa tulemista. Musiikin puolesta Puhdistus saattaa olla varsin kova pala satunnaiselle oopperassakävijälle. Mutta draaman ja teatterin puolesta esitys on niin vaikuttava, että se tuskin jättää kylmäksi ketään. Toisaalta jos kuuntelijan korvat eivät punastu Straussin Elektraa tai Salomea kohdatessaan, ei Puhdistuskaan ole sen kovempi pala.

Ooppera: Parsifal - Malmö Opera 2012-05-05

Toukokuun Parsifal-viikonloppu jatkui Juutinrauman itäpuolella, Malmön oopperassa. Oopperanystäville vinkkinä voi todeta että jos olette Kööpenhaminassa, niin kannattaa tarkistaa onko Malmössä mitään mielenkiintoista. Matka metrolla ja junalla Kööpenhaminan keskustasta Malmön oopperatalon nurkalle kestää alle reippaasti alle tunnin.

Malmön oopperatalo oli minulle uusi kokemus. Ulkoa katsoen vuonna 1944 valmistunut talo ei hurmaa silmää; vaikka olenkin funkkisarkkitehtuurin ihailija. Onneksi sisään astuttaessa tunnelma muuttuu. Valoisa ja avara lämpiö komeine valoineen ja suurine seinätauluineen on viehättävä. Itse salissa on yli 1500 paikkaa, joten kyse on isosta tilasta. Valitettavasti eilisessä näytöksessä sali ei tainnut olla edes puolillaan. Wagner ei ole muutenkaan helpoimpia salin täyttäjiä, lienevätkö Kööpenhaminen Parsifalin päällekkäisyys ja suuri salin koko verrattuna kaupungin kokoon vaikuttaneet asiaan.

Malmön uuden, taisi olla myös ensimmäisen, Parsifal-tuotannon ensi-ilta oli pari viikkoa sitten. Ohjaajana on Tukholman kuninkaallisen oopperan päädramaturgi Stefan Johansson ja eilisen esityksen johti Malmön oopperan ylikapellimestari, Suomen Wagner-seuran kunniajäsen Leif Segerstam.

Alkusoiton onnistui pilaamaan jatkuvalla yskimisellään joku tuntematon katsoja. Tälle neropatittarelle ei tullut mieleenkään yskiä nenäliinaan, hihansuuhun tai mihinkään muuhun käteen sattuvaan, joka olisi edes hieman vaimentanut suusta lähteviä pistoolinlaukauksia. Näistä tehosteäänistä saimme nauttia noin 15 sekunnin välein. Onneksi hänen yskänsä hieman helpotti alkusoiton jälkeen. Ei muuta kuin hyvää vointia ja tervemenoa sivistyksen peruskurssille, opiskeltavaa riittää.

Kun eilen Kööpenhaminassa lavalla nähtiin lähes kaikkien keskeisten maailmanuskontojen symboleja, oli Stefan Johansson riisunut Parsifalista viittaukset uskontoihin pois. Johansson leikitteli teatteri-viittausten avulla ja palautti Parsifalin puhtaan sadun maailmaan. Ensimmäisen näytöksen alussa Parsifal ja Kundry saapuvat lavan reunalle katsomaan teatteriesitystä kanssamme. Jonkun ajan kuluttua Kundry poistuu sivulle ja palaa maskeerattuna lavalle "Kundryn rooliin". Ensimmäisessä näytöksessä teatterin lavalla Parsifalia markkeeraa nuori poika, mutta Parsifal laulaa itse omat osuutensa omasta katsomostaan; eläytyen ja elehtien ilmeillään lava Parsifalin kokemuksiin. Mukana tässä lavanreunan minikatsomossa on myös nuori poikalapsi, jonka vastinparina välillä teatterikulissien jännittävässä maailmassa leikkii nuori tyttö. Asujen puolesta heidän voisi myös kuvitella kuvaavan Parsifalia ja Kundryä.

Lavastus on läpi oopperan "teatteria teatterissa"-lavastus. Toisessa näytöksessä Klingsorin linnasta tulee mieleen jonkin tyyppinen paholaisvarietee. Asusteista päätelleen sijoittaisin Parsifal-sadun tapahtuvan jossain Pohjois-Afrikassa tai Lähi-idässä. Graalin ritareilla on päässään fetsiä ja kufia muistuttavat hatut ja kukkaistyttöjen viettelyasusteet vievät mielikuvat haaremiin.

Graalina toimii lasinen pienoismalli graalitemppelistä. Mielenkiintoinen yksityiskohta on kolmannen näytöksen lopussa toisen graalin pikainen ilmestyminen. Tätä graalia kannatteleva nainen peittää graalin haareminhunnulla. Tätä elettä voikin sitten tulkita varsin monella tavalla.

Wagner ohjaukset ovat nykyään varsin usein kantaaottavia. Wagnerin psykologiaan ja myytteihin pohjautuvat tekstit ja tarinat antavat ohjaajalle helpon tien lähestyä aiheita monista suunnista. Johansson ei mielestäni halunnut keksiä tarinan päälle uutta viitekehystä, mutta toisaalta hän hylkäsi myös perinteisen tulkintatavan. Johannssonin Parsifal päättyy siihen kun Samurai-hahmo Titurel ja Klingsor häipyvät taistellen lavasteiden taakse, sekä Kundry ja Amfortas tuntuvat löytävän yhteisen tulevaisuuden toistensa parissa. Sadun ja teatterin maailmassa on aina mukava piipahtaa, myös silloin kun taustana on Wagnerin Parsifal.

Musiikillisella puolella oli paljon hyvää. Ensimmäiset hetket alkusoitosta olivat sietämättömän hyvänkuuloisia; kunnes yllämainittu yskijä särki idyllin. Segerstamin tempot olivat huomattavasti hitaammat kuin Haenchenin. Segerstam saa mielestäni musiikin draaman elämään vapautuneemmin ja hengittää musiikin ja solistien kanssa paremmin. Toisaalta olin aistivinani jonkinlaista pidättelyä. Orkesterissa olisi ollut enemmänkin potkua, jos solisteissa olisi ollut enemmän volyymiä, olisiko Segerstam antanut orkesterinkin soida uljaammin?

Malmön solistien kärkisija menee minun listauksessani ehdottomasti illan Parsifalille, Thomas Mohrille. Kelpo tenori. Kundryn roolissa lauloi AnnLouice Lögdlund, tuttu Karlstadin Ringin Brünnhilden osasta viime kesältä. Hieno ilta häneltäkin. Amfortas/Titurel/Klingsor, eli Anders Larsson/Otto Maidi/Lars Arvidson selviytyivät urakastaan hyvin. Ainoa pettymys oli mielestäni Gurnemanzin roolin laulanut ukrainalainen Taras Shtonda. Hän tuntui suoltavan jonkinlaista pehmeästi soljuvaa vokaalitahnaa, jossa ei ollut kuin kevyt tuoksu saksan kielestä. Olivatkohan konsonantit jääneet hotelliin?

Ai että kumpi oli parempi Parsifal? Kööpenhamina vai Malmö? Jos on pakko valita, niin Kööpenhamina. Mutta molempi parempi...